D 52

MAA- JA METSÄTALOUSMINISTERIÖ

Eläinlääkintöosasto

Helsinki 27. 2.1981

Yleiskirje n:o 195

Asia:
Hevosen näivetystauti

Sen lisäksi mitä eläintautilaissa (55/80) ja -asetuksessa (601/80) on säädetty, annetaan hevosen näivetystaudin vastustamisesta seuraavat määräykset ja ohjeet:

Sisällysluettelo

1. Yleistä
2. Taudin oirekuva ja leviämistapa
3. Diagnoosin asettaminen ja näytteiden otto
4. Toimenpiteet kun tauti on todettu

LIITE I VALITUSOSOITUS

1. Yleistä

Maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosasto on määrännyt hevosen näivetystaudin valvottavaksi eläintaudiksi.

Hevosen näivetystauti on pääsääntöisesti hyönteisten välittämän viruksen aiheuttama kuumetauti, joka hevosen sukuisissa eläimissä useasti johtaa krooniseen anemiaan näivettymiseen ja kuolemaan. Tauti voi satunnaisesti tarttua sikaan tai ihmiseen.

Jos kunnan- tai kaupungineläinlääkäri saamansa ilmoituksen perusteella tai muutoin epäilee hevosen näivetystautia, tulee hänen ilman eri määräystä ryhtyä toimenpiteisiin diagnoosin varmistamiseksi ja tartunnan leviämisen estämiseksi.

2. Taudin oirekuva ja leviämistapa

Taudin oirekuva vaihtelee suuresti. Äkillisissä tautitapauksissa, joita voi odottaa sellaisessa hevospopulaatiossa, jossa tautia ei aikaisemmin ole esiintynyt, kuume on alussa korkea ja voi nousta jopa 42 asteeseen. Ellei hevonen jo tässä vaiheessa kuole, kuume laskee vajaassa viikossa ja jatkuu yleensä aaltoilevana kuumeena kunnes hevonen ehkä kuukausien pääs joko toipuu tai kuolee. Eräillä tahoilla pidetään limakalvon alaisia, varsinkin kielen alla esiintyviä hiussuonipurkautumia taudille tunnusomaisina. Krooniseen vaiheeseen edenneenä tauti yleensä aiheuttaa hevosen suorituskyvyn asteittaista heikkenemistä, lisääntyvän anemian ja joskus myös raajojen turvotusta. Luetelluista oireista jotkut voivat puuttua kokonaan tai esiintyä vain ajoittain.

Subkliinisinä alkaneet tapaukset havaitaan usein vasta kun hevosen kunto jostain syystä heikkenee. Tartunnan saanut hevonen voi olla tartunnan kantaja loppuikänsä.

Yleensä tartunta leviää hitaasti erilaisten verta imevien ja purevien hyönteisten välittämänä. Tilanteissa, joissa sää- ja muut olosuhteet ovat hyönteisille edulliset ja hevosia on koolla paljon, saattaa kuitenkin massatartuntaakin esiintyä. Huomattavaa on, että tartunta voi levitä myös injektioneulojen välityksellä.

3. Diagnoosin asettaminen ja näytteiden otto

Pelkän kliinisen kuvan tai ruumiinavauslöydöksien perusteella diagnoosia ei voida varmuudella asettaa. Yhdessä nämä kuitenkin voivat johtaa todennäköisyysdiagnoosiin. Ruumiinavauskuvan ollessa tyypillinen, mitä se ei suinkaan aina ole, tavataan lima- ja herakalvojen alaisia hiussuonipurkautumia, hera- ja hyytelökerääntymiä ihonalaisissa ja muissa sidekudoksissa, vatsaontelon imusolmukkeiden turvotusta ja vertymistä sekä maksan, pernan, munuaisten ja muidenkin sisäelimien turvotusta.

Diagnoosi saadaan nykyään varmimmin serologisesti Coggins-testillä, jota varten lähetetään verinäyte ilman lisäainetta Valtion eläinlääketieteelliseen laitokseen. Jos tautia epäillään ruumiinavauslöydösten perusteella, voidaan laitokseen lähettää tuoreiden elinnäytteiden lisäksi kudospalat 10 % formaliinissa maksasta, pernasta ja muista muuttuneista elimistä.

4. Toimenpiteet kun tauti on todettu

Kun eläinlääkäri toteaa tai pitää todennäköisenä että kyseessä on hevosen näivetystauti, tästä on ilmoitettava eläinten taudeista ilmoittamisesta annetun yleiskirjeen ( kts. D 19 ) edellyttämällä tavalla. Sairastunut eläin on eristettävä siten, ettei tartunnan leviämistä hyönteisten välityksellä voi tapahtua. Tarvittaessa käytetään eristyspaikalla insektisiidejä. Jos eläimessä todetaan hevosen näivetystauti, päättää maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosasto ja lääninhallitus jatkotoimenpiteistä.

Tämä yleiskirje tulee voimaan huhtikuun 1 päivänä 1981.

Helsingissä 27 päivänä helmikunta 1981

Toimistopäällikkö
R. Berger

Vt. eläinlääkintötarkastaja
Saara Reinius

[Eläinlääkintölainsäädäntö]