Direktiivi 2001/89/EU vahvistaa ja yhtenäistää sikaruton torjuntatoimenpiteitä kaikissa jäsenmaissa. Uudistuksen taustalla on viime vuosina Euroopassa todetut sikaruttoepidemiat ja niiden torjunnassa saadut kokemukset. Erityistä painoa direktiivissä ja myös uudessa kansallisessa asetuksessa laitetaan otettavien näytteiden määrälle ja laadulle (vasta-ainemääritykset ja viruseristys ja –tyypitys) sekä silloin kun epäillään sikaruttoa että kun sikaruttotartunta on todettu. Näytteiden avulla pyritään saamaan selvä kuva epidemian leviämisestä ja sen alkuperästä, niin että osataan suunnata taudintorjuntatoimenpiteet oikein ja ehkäistä taudin edelleen leviämistä.

Alueellista sikaruton ennaltaehkäisyä ja torjuntaa hoitavat läänineläinlääkärit

Uuden asetuksen mukaan sikaruton ennaltaehkäisystä ja taudin torjuntatoimenpiteistä alueittain vastaa läänineläinlääkäri. Läänineläinlääkäri voi määrätä kunnaneläinlääkärin asetuksessa hänen tehtäväkseen määrättyjä toimenpiteitä. Läänineläinlääkärin on ensisijaisesti määrättävä torjuntatoimiin tarttuvien eläintautien vastustamiseen koulutettuja kunnaneläinlääkäreitä (valmiuseläinlääkäreitä).

Sikaruttoasetus edellyttää läänikohtaisten valmiussuunnitelmien tekemistä direktiivissä määritellyssä laajuudessa. Tarkemmat ohjeet ja vaatimukset valmiussuunnitelmille läänikohtaisille valmiussuunnitelmille antaa osasto.

Taudintorjuntatoimenpiteet pääsääntöisesti sikojen pitopaikoissa

Uudessa asetuksessa pääsääntöisesti taudintorjuntatoimenpiteet määritetään tapahtuviksi sikojen pitopaikoissa kun aikaisemmin torjuntatoimenpiteet määritettiin tapahtuviksi tiloilla. Pitopaikan määritelmä on asetuksessa sama kun sikojen merkinnästä ja rekisteröinnistä annetussa maa- ja metsätalousministeriön asetuksessa 1296/2001. Pitopaikalla tarkoitetaan yhden epidemiologisen yksikön muodostamaa yhtä tai useampaa laitosta, rakennusta, tarhaa tai muuta paikkaa, jossa sikoja pidetään, kasvatetaan tai käsitellään. Samaan tilaan voi kuulua yksi tai useampia pitopaikkoja. Käytännössä toimenpiteet tulevat useimmiten koskemaan tilan kaikkia pitopaikkoja. Ainoastaan silloin, kun saman tilan eri pitopaikat ovat täysin erillään ilman suoria tai epäsuoria kontakteja, toimenpiteitä ei suoriteta erillään olleissa pitopaikoissa.

Taudintorjuntatoimenpiteet sikaruttotapauksissa

Uuden asetuksenkin mukaan todetuissa sikaruttotapauksissa kaikki pitopaikan eläimet lopetetaan ja hävitetään suuririskisenä eläinjätteenä. Lisäksi uusi asetus antaa mahdollisuuden ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä lopettaa sellaisen pitopaikan eläimet, jossa epidemiologisen selvityksen mukaan voidaan perustellusti olettaa esiintyvän sikaruttoa ilman että sen esiintyminen on varmistettu laboratoriotutkimuksin. Tällainen menettely tulee kyseeseen esimerkiksi silloin, kun maassa on jo todettu sikaruttoa ja pitopaikan eläimissä on selvät sikaruton oireet todettavissa. Päätöksen eläinten lopettamisesta tekee aina elintarvike- ja terveysosasto. Sikojen eloon jättämistä voidaan kuitenkin harkita sellaisissa tapauksissa, jos tartunnan saaneita sikoja pidetään tieteellistä tarkoitusta varten tai ne kuuluvat uhanalaiseen rotuun.

Uusitussa asetuksessa eläinten lopettamisen ohella edellytetään, että tartunnan saaneesta pitopaikasta peräisin olevat eläinperäiset tuotteet jäljitetään ja käsitellään niin, etteivät ne levitä tartuntaa edelleen tai ne tuhotaan. Käsiteltäviä ovat tilalta peräisin olevat sikojen ruhot, sivutuotteet ja jätteet. Tuhottava on mm. tilalta peräisin olevat sukusolut sekä sioista otetut näytteet (ternimaito, veri jne.).

Oleellisena osana todetuissa tautitapauksissa on epidemiologinen selvitys taudin alkuperästä ja sen levinneisyyden laajuudesta sekä sen edelleen leviämisen estäminen. Leviämisen estämiseksi tartunnan saaneen pitopaikan ympärille muodostetaan suoja- ja valvontavyöhykkeet, joilla rajoitetaan erityisesti sikojen, mutta myös muiden kotieläinten ja ajoneuvojen liikkumista. Sekä epidemiologisesta selvityksestä että suoja- ja valvontavyöhykkeillä toteutettavista toimenpiteistä uusittu direktiivi antaa entistä yksityiskohtaisemmat ohjeet ja ne on otettu huomioon kansallisessa asetuksessa tai erillisissä ’Toimintaohjeita eläinlääkäreille’ ohjeistuksessa, joka kuuluu osana läänien valmiussuunnitelmiin.

Sikaruttorokotukset

Rokottaminen sikaruttoa vastaan on edelleen kiellettyä koko Euroopan Unionin alueella. Direktiivi mahdollistaa kuitenkin hätärokotukset yhtenä keinona sikaruttoepidemian torjunnassa. Yleisenä periaatteena on, että hätärokotusohjelmasta sovitaan komission ja muiden jäsenmaiden kanssa ennen niiden aloittamista. Kiireellisissä tapauksissa, kun tauti uhkaa levitä sikatiheällä alueella, yksittäinen jäsenmaa voi aloittaa hätärokotukset itsenäisestikin, mutta rokotusohjelma tulee hyväksyttää komissiossa mahdollisimman pian rokotusten aloittamisesta. Komissio voi myös vaatia aloitettuun rokotusohjelmaan muutoksia. Direktiivissä on varauduttu myös rokotusten käyttöön silloin, kun ns. merkkirokotteet saadaan kehitettyä niin pitkälle, että voidaan luotettavasti diagnostisoida onko eläin saanut vasta-aineet rokotuksen vai tartunnan kautta. Uudessa kansallisessa asetuksessa ei ole tarkemmin määritetty niitä olosuhteita, joissa Suomessa turvauduttaisiin rokotuksiin. Meidän olosuhteissamme ja sikatiheyksillä rokotusten aloittaminen on epätodennäköistä ja silloin elintarvike- ja terveysosasto päättää rokotuksista direktiivin edellyttämällä tavalla.

Taudin leviäminen ruokajätteen tai villisikojen välityksellä

Viime vuosina todetut sikaruttotapaukset Euroopassa ovat useimmiten saaneet alkunsa joko villisioista saaduista tartunnoista tai saastuneen ruokajätteen syötöstä sioille. Suomessa ruokajätteen syöttö sioille on kielletty jo aikaisemmin, joten kieltoa ei mainita erikseen tässä asetuksessa. Riski sikaruton leviämisestä Suomeen villisikojen mukana on meillä epätodennäköistä, joskaan ei täysin mahdotonta. Direktiivissä ja myös kansallisessa asetuksessa määritetään ne toimenpiteet, joihin on ryhdyttävä, jos sikaruttoa epäillään tai se on todettu luonnonvaraisissa villisioissa.

Lisätietoja: Eläinlääkintötarkastaja Seppo Kuosmanen