IV YMPÄRISTÖTEKIJÖIDEN VAIKUTUS MAATALOUSTUOTANTOON JA -POLITIIKKAAN

Maatalous elää kiinteässä vuorovaikutussuhteessa luonnon kanssa, vaikka viime vuosikymmeninä voimakas tuotantoteknologinen kehitys on tätä yhteyttä hämärtänyt. Yhtäältä maataloustuotannon harjoittaminen on voimakkaasti luonnonolosuhteista riippuvaa, ja toisaalta maataloustuotannon vaikutukset ympäristöön ovat moninaisia.

Maatalous perustuu uusiutuvien luonnonvarojen hyödyntämiseen. Maatalouden perusedellytyksiin kuuluu näin ollen puhdas luontoympäristö (maaperä, ilma, vesi), jonka tuotantoprosesseja maataloustuottajat pyrkivät hyödyntämään. Ympäristön saastuminen ja siitä johtuva tuotantoedellytysten supistuminen heikentävät sekä tuotantomahdollisuuksia että tuotteiden laatua.

Maataloustuotanto synnyttää myös itse erilaisia, sekä positiivisia että negatiivisia, ympäristövaikutuksia. Maatalous- ja maaseutumaisema koetaan suomalaisessa yhteiskunnassa enimmäkseen positiivisena arvona. Maaseutumaiseman suojelua ja hoitoa pidetäänkin kansallisten intressien mukaisena. Tutkimukset maatalouden ympäristövaikutuksista osoittavat kuitenkin maatalouden osaltaan myös kuormittavan luontoa. Maatalouden negatiivisista ympäristövaikutuksista merkittävimmät ovat ravinnepäästöt vesistöihin, kasvinsuojeluainehuuhtoumat, eroosio, pohjavesien pilaantuminen, lannanlevityksestä ja lantaloista ilmaan haihtuva ammonikki sekä biodiversiteetin väheneminen. Viime vuosikymmeninä viljelytapojen nopea kehitys on monin tavoin aiheuttanut tuotannon irtautumista luonnosta ja biologiasta, ja siksi on ollut tarpeen asettaa ympäristönsuojelun kautta tiettyjä rajoja, joita viljelijän on noudatettava luonnon hyväksikäytössä.

Maataloustuotannon luonnontaloudellisen kestävyyden ylläpitäminen ja maaseutuympäristön hoidon merkitys ilmenee paitsi yhteiskunnallisella tasolla myös maataloustuottajien ja kuluttajien toiminnassa. Maataloustuottajalle on kysymys tuotantoympäristön kunnossapidosta ja tuotannon harjoittamisesta luonnontaloudellisesti kestävällä tavalla. Kuluttajat ovat puolestaan entistä enemmän kiinnostuneita elintarvikkeiden hinnan ohella myös tuotteiden laadusta ja puhtaudesta. Myös tämä asia on sidoksissa ympäristönhoitoon. Laadukkaiden elintarvikkeiden tuottaminen edellyttää tuotantoympäristön puhtautta ja tuotantomenetelmien ympäristöystävällisyyttä. On todennäköistä, että maataloustuotteiden laadun ja turvallisuuden merkitys korostuu "ruuhkautuvassa" ja "saastuvassa" Euroopassa. Maataloutemme hakiessa selviytymiskeinoja kansainvälisessä elintarvikekaupassa ovat ympäristö ja sen puhtaus suomalaisen maataloustuotannon parhaita käytettävissä olevia kilpailuvaltteja.

Tietoisuus maatalouden ja ympäristön välisistä suhteista on viime vuosina lisääntynyt ja vaatimukset ympäristötekijöiden huomioonottamisesta maataloudessa ovat voimistuneet. Ympäristöpoliittisten tavoitteiden asettaminen on käynyt läpi monivaiheisen kehityksen, ja asetelmat muuttuvat edelleen sekä kansallisen että kansainvälisen kehityksen myötä. Tärkeimpiä maataloutta koskevia ympäristöohjelmia ovat mm. vesiensuojelun tavoiteohjelma, maatilahallinnon ympäristöohjelma ja ehdotus maaseudun ympäristöohjelmaksi. Maatalouden ympäristönsuojelua on toteutettu lähinnä lainsäädännöllä ja neuvonnalla, mutta myös taloudellista ohjausta on käytetty. Keskeisimmällä sijalla viime aikoina on ollut maaseudun ympäristöohjelma, jonka mukaisesti on julkaistu hyvät viljelymenetelmät -opas. Lisäksi ympäristöohjelmassa asetettujen tavoitteiden mukaisesti on määritelty maatalouden vesiensuojelun painopistealueet.

EU-jäsenyyden myötä maatalouden ympäristösäädöksiin vaikuttaa Euroopan unionin lainsäädäntö. Maatalouden ympäristösuojelussa erityisen kiinnostuksen kohteena on EU:ssa kuten Suomessakin ollut vesiensuojelu. Suuntaviivat maatalouden vesiensuojelulle löytyvät EU:n nitraattidirektiivistä (676/91), jossa on käsitelty vesistöjen typpipitoisuutta ja rehevöitymistä sekä niihin vaikuttavia tekijöitä. Tärkeä asiakirja on myös EU:n neuvoston asetus (2078/92), jossa on kuvattu suunnitelma EU:n maatalouden ympäristönsuojelutavoitteiden toteuttamiseksi.

Suomi on sitoutunut noudattamaan myös useita kansainvälisiä sopimuksia, joissa tavoitteena on puhtaamman ympäristön saavuttaminen ja elinvoimaisen luonnon säilyttäminen. Maamme on sitoutunut vesiensuojelutoiminnassaan mm. Itämeren suojelusopimukseen ja pohjoismaisiin meriensuojeluohjelmiin, jotka koskevat kaikkea pilaavaa toimintaa, siis myös maataloudesta tulevaa kuormitusta. Oikeudellisesti velvoittavien sopimusten ohella kansainvälisessä ympäristöoikeudessa on myös muita asiakirjoja, jotka eivät ole oikeudellisesti velvoittavia, mutta niillä on merkitystä lainsäädännön kehittämisessä. Näitä ovat mm YK:n puitteissa annetut julkilausumat. Rio de Janeirossa 1992 järjestetty YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssi (UNCED) oli tähän asti laajimmin maailmanlaajuisia ympäristökysymyksiä ja ihmiskunnan kehitysmahdollisuuksia käsitellyt foorumi. Se antoi myös maatalousalalla ratkaisevan sysäyksen arviointeihin ja prosesseihin, joilla halutaan varmistaa maatalouden ja ympäristön kestävyyttä.

Rion julistuksessa ja toimintaohjelmassa "Agenda 21" vakiinnutettiin YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön piiristä lähtöisin oleva käsite kestävä maatalous ja maaseutukehitys. Rion julistus sisältää periaatteet, joita valtiot ja kansalaiset sitoutuvat noudattamaan kestävän kehityksen edistämiseksi. Suomen tärkeinä pitämät periaatteet sisältyvät Rion julistukseen. Näitä ovat muun muassa ympäristönäkökohtien yhdentäminen kaikkeen kehitykseen, ympäristöhaittojen ennaltaehkäisy, ympäristövaikutusten arvioinnin suorittaminen sekä taloudellisten ohjauskeinojen kehittäminen ja ympäristökustannusten sisällyttäminen täysimääräisinä tuotteiden hintoihin.

Toimintaohjelmaan sisältyy myös maataloustuotannolle tärkeiden kasvien ja eläinten geneettisten varojen kestävä käyttö ja suojelu. Tavoitteeksi on asetettu viljelykasvien perimäaineksen säilyttäminen nykyisessä laajuudessa sekä geenipankkitoimintaa tehostamalla että luonnollisilla kasvupaikoilla tapahtuvilla toimilla. Tavoitteisiin sisältyy myös ns. kauppasiemenlaadun säilyttäminen.

1. MAATALOUDEN YMPÄRISTÖVAIKUTUKSET

Maatalouden ympäristövaikutukset ovat moninaisia. Ensinnäkin maatalous vie paljon tilaa. Puolet Euroopan maapinta-alasta on varattu maanviljelylle ja karjanhoidolle -puolet myös sellaisten teollistuneiden EU-maiden kuin Saksan, Ranskan ja Belgian pinta-alasta. Suomen maapinta-alasta 2,8 miljoonaa hehtaaria eli vain 8,3 % on maatalousmaata. Tästä johtuen maatalouden ympäristövaikutukset ovat maassamme yleensä huomattavasti vähäisempiä kuin niissä maissa, joissa maatalous on vallitseva maankäyttömuoto. Vaikka maatalous on keskittynyt suurelta osin eteläiseen Suomeen, ei sielläkään ole laajoja maatalousvyöhykkeitä, joiden ekologia olisi täysin maatalouden muokkaamaa. Luonnollisesti paikallinen maataloustuotannon intensiteetti vaikuttaa ratkaisevasti ympäristöongelmien syntymiseen.

Lisäksi Eurooppa on maailman voimaperäisimmin viljeltyjä alueita maailmassa. Euroopan maatalous on myös sangen koneellistettua ja erikoistunutta, etenkin maanosan teollistuneimmassa osassa eli EU-maissa. Euroopan maataloustuotanto on - aivan kuten teollisuustuotantokin - kehittynyt samaa tahtia tekniikan ja luonnontieteiden tutkimuksen ja tuotekehittelyn kanssa. Viljelytekniikan parantuminen ja kasvinjalostus ovat nostaneet sadot moninkertaisiksi. Myös kotieläintuotanto on tehostunut samalla tavoin. Tulevaisuudessa maatalous luultavasti kehittyy geenitekniikan ansiosta vieläkin nopeammin, ja on todennäköistä, että geeniteknologian hyväksikäyttö lisää maatalouteen liittyviä sosiaalisia ja poliittisia ongelmia.

Suomessa yleinen tietous maatalouden ympäristövaikutuksista on lisääntynyt erityisesti tutkimuksen edetessä (esim. MAVERO-projekti). Viime vuosina maatalouden ympäristökuormituksen vähentäminen on ollut näkyvästi esillä sekä tiedotuksessa että alan hallinnon ja neuvonnan toimenpiteissä. Maatalouden aiheuttamat ympäristöongelmat ovat ilmeisiä. Voimaperäinen viljely aiheuttaa mm. eroosiota, happamoitumista, rehevöitymistä sekä nitraatti- ja torjunta-ainejäämien kertymistä pohjaveteen tai elintarvikkeisiin. Lannoitteiden ja kasvinsuojeluaineiden päästöt ympäristöön heikentävät ympäristön laatua. Varsinkin liikalannoitus ja ylimääräiset torjunta-aineet päätyvät jossakin muodossa joko tuotettuihin elintarvikkeisiin, vesistöihin tai ilmaan. Eroosio ja maaperän tiivistyminen heikentävät maan tuottokykyä.

Maatalouden ravinnepäästöt

Ravinteiden pääsy vesistöihin on maatalouden keskeisin ympäristöongelma sekä Suomessa että yleisemminkin EU-maissa. Tärkeimmät viljakasvien tarvitsemat ravinteet ovat typpi, fosfori ja kalium, joita kasvit ottavat maaperästä juurillaan. Sadon mukana pellosta poistuu merkittävästi näitä ravinteita ja aikaa myöten maaperä köyhtyy, jollei pelto saa ravinnetäydennystä ulkopuolelta. Käytännössä lannoitustarkkuus on kuitenkin aina sen verran puutteellinen, että osa ravinteista jää hyötykasvien ulottumattomiin. Lisäksi kasvit eivät pysty hyödyntämään kaikkia saatavilla olevia ravinteita. Lannan levitys onkin johtanut typpi- ja fosforihuuhtoumiin ja siten seuraaviin ympäristöongelmiin:

1) fosforin ja typen aiheuttama pintavesien rehevöityminen

2) nitraattien aiheuttama pohjavesien pilaantuminen

Suomessa vesien rehevöityminen on ympäristöhaitoista huomattavin. Erityisesti sisävesien rehevöitymisessä maataloudesta peräisin olevalla fosforikuormituksella on ratkaiseva merkitys, kun taas typpihuuhtoumat rehevöittävät merialueita. Maatalouden fosfori- ja typpipäästöt ovat etupäässä peräisin karjanlannasta ja keinolannoitteista. Vesistöjen rehevöityminen on lisääntynyt Suomessa erityisesti 1980- ja 1990-luvuilla. Maatalouden vesistöjenkuormitusprojektin raportissa arvioitiin vesistöjen fosforikuorman olevan 2 000 - 4 000 tn/vuosi ja vastaavasti typpikuorman olevan 30 000 - 38 000 tonnia vuodessa. Maatalouden merkitys vesistöjen kuormittajana on merkittävä, sillä maatalous vastaa yli puolesta fosforin ja typen kokonaiskuormituksesta. Maatalouden suhteellinen osuus on noussut varsin korkeaksi, koska teollisuuden ja yhdyskuntien ympäristökuormitusta on saatu paremmin kuriin. Tämä siksi, että niiden kuormitus on pistekuormitusta ja helpommin kontrolloitavissa.

Suomessa fosforia on arvioitu vuosittain kertyvän maahan 25 kg/ha. Vastaavat kertymät esimerkiksi Hollannissa ja Belgiassa ovat noin 40-60 kg/ha vuodessa. Typen osalta kertymän arviointi on huomattavasti vaikeampaa, koska ilmasta tuleva laskeuman määrä sekä peltojen typpiprosessit monimutkaistavat asiaa. Typen kerääntymän on arvioitu olevan Suomessa fosforin luokkaa eli noin 24 kg/ha/vuosi.

Ravinneongelmat ovat vakavimpia intensiivisillä tuotantoalueilla erityisesti voimaperäisessä kotieläintuotannossa. Koska maatalous on Suomessa keskittynyt Etelä- ja Länsi-Suomeen, maatalouden merkitys vesistöjen kuormittajana on tällä alueella huomattavasti suurempi kuin muualla maassa. Nautakarjatalouden vesiensuojelussa painopistealueet ovat Etelä-Hämeessä, Pohjanmaalla, Keski-Suomessa ja Ylä-Savossa sekä sika- ja siipikarjatalouden osalta Varsinais-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla. Näillä alueilla on eniten kotieläimiä peltoalaan nähden, jolloin myös lannanlevitysmäärät peltohehtaaria kohti ovat korkeat.

Myös Euroopan pohjavedet uhkaavat saastua typpipäästöjen vuoksi. Vesistöjen nitraattipitoisuudet ylittävät monilla alueilla EU:n nitraattidirektiivin (676/91) salliman ylärajan 50 mg/l. Esimerkiksi Hollannisssa tietyillä alueilla ravinneylijäämät (eli tilalle tulevien ja sieltä lähtevien ravinnemäärien erotus) ovat jopa yli 400 N kg/ha. Torjuntatoimien kannalta suuren ongelman muodostaa se, että kestää 10-20 vuotta ennen kuin maanpinnalle levitetty (kasvien kannalta liiallinen) typpi on huuhtoutunut pohjaveteen ts. typen valuminen loppuu. Suomessa maatalouden aiheuttama pohjavesien pilaantuminen ei ole huomattava ongelma. Vain noin 20 vedenottamolla veden nitraattipitoisuus on ylittänyt sosiaali- ja terveysministeriön asettaman enimmäispitorajan.

Huuhtoumia voidaan vähentää merkittävästi mm. käyttämällä parempia muokkausmenetelmiä, suosimalla viherkesannointia avokesannon sijasta, perustamalla suojakaistoja vesistöjen reunamille, alentamalla lannoitemääriä ja rakentamalla riittävän suuria lietelantavarastoja.

Torjunta-aineet ja kasvunsääteet

Torjunta-aineiden käyttö on ravinnekuormituksen ohella toinen keskeinen maatalouden ympäristöä kuormittava toiminto. Torjunta-aineita käytetään parantamaan viljeltävän kasvuston kasvuedellytyksiä ja vähentämään viljelyn riskiä. Ongelmana on, että käytetyt aineet eivät kohdistu pelkästään kasvustoon, vaan hukkaantuvat ruiskutuksen huonon käyttösuhteen takia. Osa käytettävistä tehoaineista huuhtoutuu vesistöihin joko suoraan tai maapartikkeleihin sitoutuneena. Torjunta-aineiden vaikutuksia ympäristöön on tutkittu niukasti. Suurin osa tutkimuksista on suoritettu laboratorio-olosuhteissa ja täten niistä saatuja tuloksia ei voida suoraan soveltaa luonnonolosuhteisiin.

Kansainvälisesti tarkasteltuna torjunta-aineiden käyttö on meillä vähäistä johtuen muun muassa kylmästä talvesta. Kylmä talvi estää haitallisten tautien ja tuhoeläinten leviämisen tehokkaasti. Suomessa todetut torjunta-ainejäämät viljelykasveissa ja juomavedessä ovat olleet siten melko alhaisia. Kasvinsuojeluaineiden kokonaistehoaineiden kilomäärissä on sitä paitsi tapahtunut lievää laskua myös muissa EU-maissa.

Puhuttaessa torjunta-aineista tulee samassa yhteydessä mainita myös sellaiset maataloudessa käytettävät kemialliset aineet kuin korrenvahvistajat sekä muut mahdolliset kasvun säätelyyn käytettävät aineet. Kasvunsääteitä käytetään yleisimmin viljakasveilla ja niiden vaikutus perustuu kasvin korren pituuskasvun vähentämiseen, jolloin kasvin laonkestävyys paranee. Kasvunsääteiden käyttö mahdollistaa voimakkaamman lannoituksen, minkä seurauksena satotaso yleensä kohoaa, mutta samalla ravinteiden huuhtoumisriski kasvaa.

Päästöt ilmaan

Vaikka maatalous kärsii ilmansaasteista, se myös itse synnyttää niitä. Maatalouden ilmansaasteista tärkein on kotieläinlannasta haihtuva ammoniakki (NH4). Se haihtuu ilmaan lannan varastoinnin ja levityksen yhteydessä, ja laskeutuu sateiden mukana maaperää hapattamaan. Euroopan tihein karjakanta on eräillä Hollannin ja Belgian alueilla. Siellä kasvit ovat paikoitellen vaurioituneet ja lannasta haihtunut ammoniakki on myös osasyynä alueelliseen happamoitumiseen. Esimerkiksi Hollannissa lasketaan, että 1/4 kaikista happamoittavien aineiden päästöistä on peräisin karjataloudesta.Toinen kotieläintaloudessa (märehtijöiden ruuansulatuksessa) syntyvä kaasu on metaani (CH4). Se on ns. kasvihuonekaasu, joka osaltaan vaikuttaa kasvihuoneilmiön etenemiseen. Suomen maataloudesta ilmaan haihtuvat ammoniakki- ja metaanimäärät ovat kuitenkin kansainvälisesti ottaen melko pieniä. Suomen metaanipäästöt olivat vuonna 1990 arviolta 250 000 tonnia, josta maatalouden osuuden arvioidaan olevan noin 27 % eli noin 90 000 tonnia. Kaasujen haihtumista voidaan estää osin samoilla menetelmillä, joilla vesistöjä suojellaan. Lanta voidaan kompostoida ja niiden biokaasu voidaan myös kerätä talteen ja käyttää energiantuotantoon.

Maaperän saastuminen

Maaperää saastuttavat raskasmetallit ovat pääosin peräisin lannoitteiden epäpuhtauksista, puhdistamolietteestä sekä ilman saasteista. Kadmium ja elohopea ovat haitallisimmat raskasmetallit. Väkilannoitteet sisältävät epäpuhtauksina etenkin kadmiumia. Raskasmetallit kerääntyvät maaperään ja voivat vahingoittaa maan pieneliöitä sekä saastuttaa elintarvikkeita. Suomessa raskasmetallit eivät ole kuitenkaan suuri ongelma. Monien muiden EU-maiden kasvustojen raskasmetallien saanti on 2-5 kertaa suomalaista suurempi. Suomalainen apatiitti, jota käytetään fosforilannoitteen raaka-aineena, sisältää vähemmän kadmiumia kuin pohjois-afrikkalainen raakafosfaatti, jota yleensä käytetään Länsi-Euroopassa lannoitteiden valmistuksessa. Hyvän raaka-aineen takia lannoitteissa on meillä siten suhteellisen vähän kadmiumia. Puhdistamolietteen käyttöä rajoittavana tekijänä peltoviljelyssä on ollut lähinnä sen korkea kadmiumpitoisuus. Suurin osa lietteestä käytetäänkin viherrakentamiseen peltoviljelyn sijasta.

Maaperän eroosio ja tiivistyminen

Maaperän eroosio on vakavinta Etelä-Euroopassa. Eroosio uhkaa 25 miljoonaa hehtaaria EU:n peltoalasta. Nykyiset viljelymenetelmät altistavat maaperän sekä tuuli- että vesieroosiolle. Suomessa eroosio on melko vähäistä. Maaperän tiivistyminen tai kuluminen on kuitenkin myös meillä selvästi nähtävissä yksipuolisen viljanviljelyn alueella. Tiivistyneeltä pellolta vesi ei pääse imeytymään vaan virtaa pois huuhtoen mukanaan maa-ainesta ja sen mukana ravinteita vesistöihin. Tiiviissä maassa on vähemmän happea kuin kuohkeassa maassa; tiiviys heikentää lisäksi pieneliötoimintaa ja vähentää maan viljavuutta.

Maatalous ja luonnon monimuotoisuus

Maanviljely ja karjanhoito luovat yhdessä kokonaisuuden, maaseutuympäristön, jossa erottamattomasti toisiinsa lomittuvat luonnonelementit ja ihmisen kädenjälki. Luonnon biologinen monimuotoisus eli biodiversiteetti on tämän kokonaisuuden perustekijä ja ylläpitävä voima. Viljelykasvien ja kotieläinten kehittäminen ja jalostaminen palvelemaan elintarviketuotannon tarpeita on onnistunut vain siksi, että alkuperäisluonto on tarjonnut riittävän geneettisen potentiaalin. Koko viljelyekosysteemin tuottavuuden säilyminen on itse asiassa ratkaisevasti kiinni biodiversiteetistä ja sen säilymisestä tietyllä tasolla. Poliittisten valintojen tulee olla myös sen mukaisia.

Luonnon monimuotoisuuden merkitys virallistettiin kansainvälisesti YK:n ympäristö- ja kehityskonferensissa (UNCED) vuonna 1992, jolloin hyväksyttiin maailmanlaajuinen biodiversiteettisopimus. Se velvoittaa maailman kaikkia valtioita geenivaihtelun suojelemiseen yhden lajin, alalajin tai kannan sisällä, lajien monimuotoisuuden säilyttämiseen tietyllä alueella ja ekosysteemien yleisen runsauden vaalimiseen. Lisäksi luonnon monimuotoisuutta on suojeltava sekä eliöiden luontaisilla elinalueilla että luontaisen elinympäristön ulkopuolella. Painopiste on biodiversiteetin säilyttämisessä eliöiden luontaisilla elinalueilla, mikä on myös toimivan maatalouden elinehto.

Maaseudun kulttuuriympäristöä suosivat kasvi- ja eläinlajit muodostavat huomattavan osan maamme lajistosta. Maatiaiskasvien ja -eläinten sekä vanhojen viljely- ja koristekasvien kantojen säilyttämiseen ja elvyttämiseen on viime vuosina kiinnitetty huomiota. Niiden ominaisuudet ovat arvokkaita ja jatkuvasti kehittyvä jalostustoimina tarvitsee niistä tervettä ja uutta aineistoa. Vanhojen suomalaisten kantojen ja lajikkeiden säilyttämiseksi on tehty yhteispohjoismaista työtä mm. perustamalla geenipankki. Maatalouden tutkimuskeskuksessa on pieni kotimaisten maatiaislajikkeiden varasto. Uhanalaisia niistä ovat juhannusruis ja kaskinauris. Suomessa on myös omat nauta-, hevos-, kana-, vuohi- ja sikarotunsa. Koko Suomen karjasta on maatiaislehmiä eli suomenkarjaa jäljellä enää 1,6 % eli vajaat 8 000 kappaletta. Siitä pohjoissuomenkarjaa (lapinlehmää) on vain 70 ja itäsuomenkarjaa 60 yksilöä, loput ovat länsisuomenkarjaa. Suomenhevosia on noin 16 000 yksilöä, mikä on noin 35 % maan koko hevoskannasta.

2. YMPÄRISTÖN VAIKUTUKSET MAATALOUTEEN

Maataloustuotanto ja ympäristö ovat jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa toisiinsa. Viime vuosina tietoisuus maatalouden ympäristövaikutuksista on lisääntynyt ja vaatimukset ympäristötekijöiden huomioonottamisesta maataloudessa ovat voimistuneet. Ympäristön ja maatalouden suhde voidaan kuitenkin nähdä myös päinvastaisessa valossa: teollisen yhteiskunnan luomat ympäristöuhat vaarantavat maatalouden toimintaedellytyksiä. Monet pitkäaikaiset uhat maataloustuotannolle ovat tulleet vasta nyt huomatuiksi, ja niitä on alettu tutkia aikaisempaa intensiivisemmin. Ympäristön maataloudelle aiheuttamia uhkia ovat mm.:

- maapallon ilmastonmuutokset mukaan lukien ilmakehän lisääntynyt hiilidioksidipitoisuus, joka aiheuttaa ilmaston lämpenemistä eli kasvihuoneilmiön ja jolla voi olla kauas ulottuvia vaikutuksia kasvien aineenvaihduntaan, kasvukauteen ja sademääriin;

- otsonipitoisuuden lisääntyminen maapallon pinnalla, jonka on huomattu aiheuttavan satotasojen alentumista;

- otsonipitoisuuden väheneminen ilmakehän uloimmissa osissa, jolloin entistä suurempi määrä ultraviolettissäteilyä pääsee maan pinnalle;

- maaperän saastuminen haitallisten kemikaalien ja fyysisten tekijöiden vaikutuksesta, mikä voi johtaa ruoan laadun heikkenemiseen.

Edellä mainittujen lisäksi tällaisia uhkia ovat myös teollisuuden ja jätevesien aiheuttama vesi- ja ilmansaasteiden leviäminen viljelysmaille. Ennalta ennustamattomat ydinvoimala- ja muut teollisuuden onnettomuudet, kuten esimerkiksi Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus vuonna 1986, aiheuttavat myös uhkia maataloudelle saastuttamalla maaperää ja vesivaroja.

Ilmaston lämpeneminen eli kasvihuoneilmiö

Ilmaston lämpeneminen on tärkein maataloustuotannon kohdattavaksi tuleva ympäristön muutos lähivuosikymmeninä. Kasvihuoneilmiön synnyttävät eräät ilmakehään ihmisen toiminnan tuloksena kertyvät aineet - hiilidioksidi, tietyt CFE-aineet, metaani ja otsoni. Edellä mainittujen kaasujen määrän lisääntyessä maapallon lämpötilatase muuttuu ja sen seurauksena elinolosuhteet maapallon eri kolkissa saattavat muuttua. Kasvihuoneilmiöllä tulee olemaan suuria vaikutuksia myös Suomen maa- ja puutarhatalouteen sekä metsätalouteen. Näistä vaikutuksista ei kuitenkaan ole vielä tarkkaa tietoa, mutta tutkimustyötä tällä alalla tehdään jatkuvasti.

Suomen ilmastonmuutosten tutkimusohjelma SILMU on tuottanut Suomea koskevia arvioita. Lämpötilan arvioidaan kohoavan Suomessa seuraavan vuosikymmenen aikana 0,1 - 0,6 astetta. Vuoteen 2030 mennessä keskilämpötila nousisi arvioiden mukaan talviaikana 6-8 astetta ja kesäaikana 3-5 astetta. Lämpötilan muutokset tuntuvat sademäärissä, tuulissa, pilvien muodostumisessa ja merivirtojen kulussa. Ennustetut muutokset lämpötiloissa ja sademäärissä aiheuttaisivat ilmastovyöhykkeiden siirtymistä satoja kilometrejä kohti napoja seuraavien viidenkymmenen vuoden aikana.

Suomessa keskilämpötilan nousu parantanee maatalouden mahdollisuuksia. Pidentyvä kasvukausi mahdollistaa nykyistä satoisampien lajikkeiden ja jopa uusien viljelykasvien viljelyn. Kevätvehnän satojen on ennustettu kasvavan lämpötilan ja CO2-pitoisuuden vuoksi Etelä-Suomessa noin 10 % ja Pohjois-Suomessa noin 20 % hehtaaria kohti vuoteen 2050 mennessä. Ohra- ja kaurasatojen on arvioitu kasvavan vastavana aikana 9-18 %

Keskilämpötilan noususta saattaa seurata myös useita haittoja. Ravinteiden huuhtoutuminen vesistöihin lisääntyy runsaiden sateiden ja roudan vähenemisen vuoksi. Orgaanisen aineen hajoaminen nopeutuu ja maan rakenne muuttuu. Kasvitauteja, tuholaisia ja rikkaruohoja saattaa olla nykyistä enemmän. Osittain ne saattavat olla meille entuudestaan tuntemattomia. Biologisten torjuntamenetelmien kehittämiseen muutos nostattaa paineita, sillä vaarana on torjunta-aineita käytettäessä niistä aiheutuvien haittojen lisääntyminen.

Ilman saasteiden vaikutukset

Ilman epäpuhtaudet vaikuttavat kasveihin joko suoraan tai maaperässä tapahtuvien muutosten kautta. Ilmasta tulevista haitoista happamat laskeumat ovat suurin ongelman aiheuttaja. Euroopassa rikkidioksidi aiheuttaa 70 % happamoitumisesta ja typen oksidit 30 %. Energiahuolto, teollinen toiminta ja liikenne aiheuttavat päästöjä ilmakehään, josta ne joutuvat luontoon. Erityisesti fossiilisten polttoaineiden käyttö on johtanut suurentuneisiin rikkidioksidipäästöihin ilmakehään. Osa rikkidioksidista muuttuu rikkihapoksi ja laskeutuu maahan sateiden mukana. Tällaiset happamat sateet aiheuttavat myös maan happamoitumista ja kasviravinteiden liukenemista.

Happamat laskeumat vahingoittavat kasvistoa kahdella eri tavalla: suorat vaikutukset yhdessä muiden ilmansaasteiden kanssa, ja epäsuorat vaikutukset laskeumien aiheuttamien maan ja pintavesien muutosten kautta. Happamien laskeumien suoria vaikutuksia on tutkittu pääasiassa vain metsissä, joissa ne ovat aiheuttaneet vahinkoa puiden neulasia suojaavan pintakerrokseen. Makroravinteita on valunut hukkaan ja puiden siementen itävyydessä on voitu todeta heikkenemistä. Vaikutuksia muuhun kasvustoon on tutkittu erittäin vähän.

Epäsuorat pitkäaikaiset vaikutukset kasvintuotantoon saattavat johtua maaperän muutoksista. Kun maan pH laskee, lisääntyy tärkeiden kasviravinteiden liukeneminen maasta ja kasvimateriaalin mätäneminen nopeutuu. Kaiken kaikkiaan happamien laskeumien luonne, vaikutuksen tiheys ja laajuus ovat paljolti vielä tuntemattomia.

Peltomaalle happamilla sateilla ei ole niin suurta vaikutusta kuin metsille. Maan happamuutta voidaan vähentää kalkituksen avulla. Happamoittavan vaikutuksen neutralisoimiseen tarvittavan kalkituksen määrä on vain murto-osa viljelijöiden muutoinkin yleisesti käyttämistä kalkitusmääristä.

Toinen ilmasta tuleva uhka maataloustuotannolle on otsoni. Osa otsonin aiheuttamista vahingoista on helposti nähtävissä. Tällaisia merkkejä ovat kasvien kasvun hidastuminen ja satojen alentuminen, tuotteiden laadun huononeminen, kasvien lisääntynyt haihduttaminen ja muutokset kasvien sietokyvyssä abioottisia (kuivuus ja pakkanen) tai bioottisia ( tuhohyönteiset tai patogeenit) stressitekijöitä vastaan.

Raskaasti liikennöityjen teiden varsilla luontoon joutuu lyijyä sekä muita raskasmetalleja. Tämä voi johtaa mainittujen aineiden kertymiseen maataloustuotteisiin.

3. KANSAINVÄLISEN KAUPAN JA YMPÄRISTÖN VÄLISET YHTEYDET

Ympäristötekijöitä ei voida jättää huomiotta myöskään ulkomaankauppaan ja kauppapolitiikkaan liittyvien kysymysten yhteydessä. YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssin (UNCED) toimintaohjelmassa "Agenda 21" asetettiin tavoitteeksi ympäristönäkökohtien ja kestävän kehityksen periaatteiden yhdistäminen maatalouspoliittisiin ja kansantaloudellisiin analyyseihin. Haitallisten ympäristövaikutusten ennakoimiseksi ja estämiseksi toiminta- ja kauppatapojen ekologiset ulottuvuudet on otettava huomioon samalla kun pohditaan niiden vaikutusta mm. kansantalouteen, kauppaan, energiankäyttöön ja maatalouteen.

Toimintaohjelman kansainvälistä yhteistyötä koskevassa osassa Suomi korosti ympäristönäkökohtia erityisesti maataloustuotteiden kansainvälisen kaupan säännöstöä kehitettäessä. Taustalla on ajatus, että tehomaataloutta harjoittavat maat eivät saisi markkinaetua maailmanmarkkinoilla. Maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden ulkomaankauppahinnoissa olisi otettava huomioon paremmin ympäristövaurioista ja niiden jälkihoidosta johtuvat kustannukset. Ympäristönsuojelukustannuksia syntyy, jos tuotanto tapahtuu tavalla, joka vanhingoittaa ympäristöä mahdollisimman vähän. Rion kokouksen lopputulos oli monipolvinen kompromissi, jossa pyritään sekä maatalouskaupan vapauttamiseen että ympäristöpolitiikan ja maatalouspolitiikan yhteensovittamiseen.

Rion toimintaohjelma painottaa erityisesti kansainvälistä kauppaa vinouttavien tekijöiden, kuten tuontirajoitusten ja tullien poistamista. Erityistä huomiota kiinnitetään maataloustuotteille myönnettävien tukien haitallisuuteen kehitysmaiden kaupalle. Maatalouden voimakas tukeminen teollistuneissa maissa johtaa ylituotantoon, joka puolestaan laskee hintoja ja jäytää kehitysmaiden usein laiminlyödyn maatalouden elinkelpoisuutta. Maaperä ja muut luonnonvarat saattavat kärsiä molemmilla tahoilla.

Koska kaupankäynnin rakenteiden vaikutuksesta ympäristöön ollaan huolissaan, keskustelu kaupan ja ympäristön välisistä suhteista tulee jatkumaan kansainvälisillä foorumeilla. FAO:ssa selvitellään parhaillaan, mitä vaikutuksia (vapaa)kaupalla on ympäristöön ja miten ympäristövaurioista johtuvat kustannukset voidaan sisällyttää tuotteen loppuhintaan. OECD:ssa puolestaan valmistellaan ympäristön ja kaupan tavoitteiden yhteensovittamista koskevaa ohjeistoa ja etsitään tehokkaampia keinoja, joiden avulla ympäristönäkökohdat voitaisiin nivoa osaksi kansainvälistä kauppakäytäntöä. Kansainvälisten ympäristönsuojelusopimusten ja kauppapoliittisten tavoitteiden yhteensovittaminen sekä pakkauksiin ja merkintöihin liittyvät kysymykset ovat myös seuraavaan kauppaneuvottelukierrokseen (WTO) kuuluvia asioita.

4. MAATALOUDEN YMPÄRISTÖPOLITIIKAN TOTEUTUS

Euroopan unioni

Vaikka maatalouden vaikutus ympäristöön tunnettiin laajalti ja asiasta keskusteltiin jo 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alkupuoliskolla, vasta vuonna vuonna 1985 EY:n komissio myönsi vihreässä kirjassaan (Green Paper), että maataloudella on suoria ja syvällisiä vaikutuksia yhteisön ympäristöön. Vuonna 1987 otettiin CAP:ssa käyttöön yksityiskohtaisia toimenpiteitä, jotka suoraan suunnattiin ympäristön ongelmiin ja ympäristöllisesti herkkien alueiden taloudelliseen tukemiseen (1760/87/ETY). Tällöin esiteltiin mm. laajaperäistämistuki sekä tuotannonmuutostuki. Näiden molempien tukien toinen tarkoitus oli vähentää ylituotantoa, joka rasitti voimakkaasti maatalouden takuurahaston budjettia. Maatalouden ympäristösäädösten muotoutumisen kehityskulku on usein ollut yhteisössä juuri se, että alunperin esim. tuotantopoliittisiin tavoitteisiin tähtäävän lakiin on myöhemmin lisätty 'ympäristöulottuvuus'.

EU:n maatalouden ympäristöpolitiikan päähuomio on vesiensuojelussa. EY:n vuonna 1991 säätämä nitraattidirektiivi (676/91/ETY) velvoittaa jäsenmaat määrittämään nitraattiherkät alueet, eli sellaiset alueet, joilla juomaveden nitraattipitoisuus nousee yli 50 mg/litra. Esimerkiksi Tanska ja Hollanti kokonaisuudessaan on luokiteltu nitraattiherkiksi alueiksi. Nitraattien huuhtoutumista vesistöihin pyritään vähentämän rajoittamalla lannan levitysmääriä, lannoitettavia pinta-aloja ja lannoituksen ajankohtaa.

Vuosien kuluessa yhteisön harjoittaman rakenne- ja tukipolitiikan puitteissa on muotoutunut useita erilaisia toimenpiteitä, joilla pyritään edistämään ympäristötekijät huomioon ottavaa maataloutta tai vähentämään maatalouden ympäristövaikutuksia. Näistä tärkeimmät ovat:

- laajaperäistämis- ja tuotannonmuutossopimukset

- ympäristöherkkien alueiden tuki

- kesannointi ja metsittäminen

- tuki ympäristöinvestointeihin

- luomuviljelyn edistäminen

- alueelliset ympäristöohjelmat

Vuodesta 1987 lähtien EY on pyrkinyt edistämään maataloustuotannon laajaperäistämistä. Laajaperäistämisen periaatteet ovat vuosien saatossa säilyneet varsin samankaltaisina. Viljelijät saavat vuosittain maksun siitä, että he ovat vähentäneet ylituotantotuotteen tuotantoa samalla kuitenkaan lisäämättä muiden ylituotantotuotteiden kapasiteettia. Käytännössä tämä tapahtuu vähentämällä kyseisen tuotteen tuotantoa vähintään viidenneksellä viiden vuoden ajaksi. Laajaperäistäminen on tyyppiesimerkki EU:n harjoittamasta maatalouden ympäristöpolitiikasta. Siinä ylituotannon supistamistarpeet yhdistetään ympäristönsuojelutarpeisiin.

Ympäristöllisesti herkät alueet ovat alueita, joilla tunnustetaan olevan ekologista tai maisemallista merkitystä. Näillä alueilla ympäristöystävällistä tuotantoa voidaan tukea vuosittaisilla avustuksilla. Tuen ehtona on, että maataloustuotantoa ei tehosteta tai laajenneta viiden vuoden aikana. Ympäristöherkkiä alueita on nimetty erityisesti Saksassa, Hollannissa ja Englannissa.

Kesannoinnin tarkoituksena oli alun perin hillitä ylituotantoa, joten kyseessä oli ensisijaisesti tuotantopoliittinen toimenpide. Direktiivissä 1094/88/ETY todetaan, että peltojen kesannointi voi osaltaan auttaa maatalouden ylituotantotuotteiden markkinointia. Samalla kuitenkin oli pyrittävä saamaan aikaan ympäristön kannalta 'rauhoittavia' viljelyllisiä edellytyksiä. EU on asettanut tavoitteekseen myös bioenergian tuotannon lisäämisen ja kehittämisen vähemmän ympäristöystävällisten fossiilisten polttoaineiden rinnalle. Tätä varten EU antaa tukea mm. peltojen metsitykseen.

Vuoden 1991 rakennetukiasetuksessa (2328/91/ETY) esitetään yhtenä maatilojen investointitukien kohteena ympäristöinvestoinnit. Ympäristöinvestointituen suuruus vaihtelee 20 ja 45 prosentin välillä kokonaisinvestoinneista, joka saa olla korkeintaan n. 750 000 mk tilaa kohti.

Kuluttajien ja tuottajien kiinnostus luonnonmukaista viljelyä (=biologinen tai orgaaninen) kohtaan heräsi 1980-luvun lopulla. EY:n säätämässä direktiivissä (3808/89/ETY) painotetaan maatalouden tuotantomenetelmien sopeuttamista ympäristöön. Tässä yhteydessä esitetään tarve kehittää erityisesti luonnonmukaista tuotantoa, integroitua kasvinsuojelua ja laajaperäisiä viljelymenetelmiä. Vuonna 1991 saatiin aikaan asetus (2092/91/ETY), jossa määriteltiin luomutuotannon säännöt. Asetuksen mukaan luonnonmukainen viljely voi edesauttaa saavuttamaan paremman tasapainon maataloustuotteiden kysynnässä ja tarjonnassa sekä myös vaikuttaa maaseudun ympäristön suojelemiseen ja säilyttämiseen.

Vuonna 1992 EU sai laadituksi eräänlaisen koosteasetuksen (2078/92) niistä ympäristötavoitteista, joita yhteisössä oli vuosien mittaan säädetty. Samalla maatalouden ympäristöpolitiikan toimenpidevalikoimaa laajennettiin. Kyseisessä asetuksessa luotiin tukisuunnitelma, jolla pyritään saavuttamaan EU:n ympäristöpoliittiset tavoitteet maatalouden suhteen sekä turvaamaan viljelijöiden tulotaso. Asetuksen yleisperusteluissa korostetaan tuen vastikkeellisuutta ja syntyvien tulonmenetysten tai kustannusten kohoamisen täydellistä korvaamista. Komission soveltamisohjeissa korostetaan myös tuen kaksinaista luonnetta: viljelijän tulisi saada korvaus menetyksistään ja palkkio maisemanhoitajan roolistaan. Tämä tulkinta jättää jäsenmaille liikkumavaraa tuen ympäristöllisen luonteen ja tulotukiluonteen painotuksen osalta. Asetuksen mukaan tukea voidaan myöntää viljelijöille, jotka:

- vähentävät huomattavasti lannoitteiden tai kasvinsuojeluaineiden käyttöä tai pitäytyvät jo tehdyissä vähennyksissä tai jotka suuntautuvat luonnonmukaiseen tuotantoon

- laajaperäistävät tuotantoaan (myös rehuntuotantoaa)

- vähentävät lampaiden tai karjan yksikkömääriä rehuhehtaaria kohti

- toteuttavat ympäristön huomioonottavia tuotantomenetelmiä tai jotka kasvattavat uhanalaista maatiaiskarjaa

- pitävät yllä hylättyjä pelto- tai metsäalueita

- kesannoivat viljelysmaitansa vähintään 20 vuoden ajaksi tavoitteena ympäristölliset näkökohdat, biologisen reservin luominen, luonnonpuistojen tai vesistösysteemien suojeleminen

- hoitavat maata julkista alueellepääsyä tai vapaa-ajan tavoitteita varten

Jäsenvaltioiden tulee luoda alueilleen monivuotisia vyöhykeohjelmia, joissa ilmenevät asetuksen yleiset tavoitteet sekä em. tukimuodot. Vyöhykkeitä määrittäessä pyritään luomaan ympäristöllisesti ja maaseudun kannalta luonteeltaan yhtenäisiä alueita. Näille kullekin vyöhykkeelle laaditaan ohjelmat, jotka heijastavat kyseiselle alueelle tyypillisiä ympäristöllisiä piirteitä sekä maatalouden rakenteeseen ja EU:n ympäristöprioriteetteihin liittyviä piirteitä. Ohjelmien tulee kestää vähintään viisi vuotta.

Suomi

Pääpaino Suomessa käytetyissä ja ehdotetuissa maatalouden ympäristötoimenpiteissä on ollut vapaaehtoisuuteen perustuvilla toimenpiteillä, kuten neuvonta ja koulutus, sekä hallinnollisilla toimenpiteillä. Taloudellisia ohjauskeinoja, eli hintaohjausta, on useimmiten haluttu käyttää määräohjausta täydentävinä toimenpiteinä. Säädökset ja rajoitukset koostuivat erinäisistä yleisistä laeista (esim. vesilaki v. 1961). Maatalouden ympäristöpolitiikan kehitys on lähtenyt liikkeelle vesiensuojelun tavoiteohjelmasta (1983), jossa todettiin tarve pienentää vesistöihin kohdistuvaa hajakuormitusta.

Maatalouden ympäristöpolitiikka on harjoitettu Suomessa muiden maatalouspoliittisten toimenpiteiden ohessa. Pitkään käytössä olleen ns. perustamislupajärjestelmän eli kotieläintuotannon ohjaamisesta annetun lain (L 1305/90) pääasiallisena tavoitteena oli estää teollisuusmaisen maatalouden muodostuminen Suomeen. Perustamislupajärjestelmässä oli kuitenkin mukana rehuomavaraisuusvaatimuksia, joilla tuotantopoliittisten tavoitteiden ohella vaikutettiin myös eläintiheyteen. Siten estettiin liialliset lannanlevitysmäärät ja näin ollen ennalta estettiin vakavien ympäristöongelmien syntyminen. Korkealla lannoiteverolla oli lannoitteiden käyttömääriä vähentävä vaikutus. Lannoiteverosta kertynyttä rahaa tosin käytettiin maatalouden vientikustannusten kattamiseen. Lannoitteita verotettiin vuodesta 1979, mutta EU-jäsenyyden edellä vuoden 1994 kesällä vero poistettiin kokonaan.

EU-jäsenyyden myötä Suomeen laadittiin kansallinen EU-asetuksen (2078/92) mukainen ympäristötukiohjelma (tukiohjelmaa käsitelty luvussa II). Se edustaa pääosin määräohjausta, mutta myös informaatio-ohjauksen aineksia on nivottu mukaan. Vallitsevana piirteenä on viljelijän toimintaan vaikuttavien ohjeistusten (esim. perustuen saamisen edellytyksenä olevien kriteerien) asetannassa. Tilakohtaisilla ympäristönhoito-ohjelmilla on kuitenkin myös neuvonnallinen ja informatiivinen luonteensa. Erityistuessa painopiste on luonnonmukaisen tuotannon ja vesiensuojelullisten toimenpiteiden tukemisessa.

Maatalouden vesiensuojelua pyritään nykyisin edistämään lainoittamalla kotieläintaloudessa tarvittavia lantavarastoja sekä virtsa- ja puristenestesäiliöitä. Investointilainojen suuruus vaihtelee alueittain ollen enintään 60-80 % hankkeen kustannusarviosta. Lisäksi investointeja tuetaan ympäristönsuojeluavustuksilla, jotka kohdennetaan erityisesti vesiensuojelun kannalta tärkeille alueille.